Rakkaudesta ruokaan

Jos pidät ruoanlaitosta ja keittiöistä, käy osallistumassa seuraavaan arvontaan:
Blogissaan sisareni arpoo halukkaiden kesken itsetekemänsä keittokirjan LappItalia - á la Carte. Olen saanut maistaa kirjan herkkuja joko sisarellani eri juhlissa tai ystävilleni minun valmistamina. Kannattaa kokeilla. Suosikkejani ovat mm. lohirullat, Joulun paras kakku ja niin moni muu. Kirja on jaettu neljään vuodenaikaan, joten siitä on helppo löytää eri tilanteisiin tarjottavaa. Muutenkin Tuulestatemmattu -blogista löytyy jo kahden keittokirjan lisäksi muita reseptejä.

Arvontaan voit osallistua huomiseen Uuden vuoden päivään (1.1.2010) klo 12.00 asti. Tietoa arvonnasta löydät sekä 12.12. että 28.12. postauksista.


Hyvää arpaonnea!

Railaterttu

Kirjoittajan helmi

1. Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin - blogista. Kerro kuka sinut haastoi.

2. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.

3. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista.

4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)

5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.

6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.



Minut haastoi Tuure Jotain muuta kuin elämää -blogista. Kiitos, Tuure!

Ajattelin novelliani, jonka kirjoitin 2006.

Se kertoo syksyllä koulun aloittavan Eeron alkukesän päivästä.


Viisi tekijää, jotka mielestäni tekevät tekstistä onnistuneen:


1. Tekstissä on mukavaa, lämmintä huumoria.

2. Pääsin onnistuneesti aikuisten asioita ihmettelevän pienen pojan ajatusmaailmaan.

3. Novelli käsittelee syyllisyyttä.

4. Kirjoitin novellin valokuvasta, mutta novelli on fiktiota. (Tätä kannattaa kokeilla!)

5.Vesi on tekstissäni sekä vaarallinen että puhdistava voima.

Haastan mukaan Uunan, Crizyn ja Diinan, ja  myös muita blogissani kirjoittavia piipahtelijoita. Ota haaste pohdittavaksi, tässä huomaapi uusia seikkoja omasta tekstistään.

Joululahja

Jouluaattona sain tämän hienon lahjan sisareni kahdelta teiniltä. Tässä kuvia. Siinä oli tuoksumuistoa Nizzasta vuodelta 2004, suklaakahvia (mistä tiesivätkin) Tontun jouluteetä, ja keksejä ja pastaa ja muita herkkuja. Vadelmahilloa, voih.  Haluaisin laatikon keittiön akkunalle vahvojen köysien varaan. Laatikkoon voisin laittaa yrttejä.

Lisäksi jouluani lämmitti kummipoikani (18 v.) toteamus minun ja hänen olleen aina kavereita. Ja eräs kalenteriin liittyvä kompeilu;) sille hihittelin ja hymyilin joulupäivän.

Joulu ja muuta tunnelmaa

On olemassa kummallinen tila, se on syvintä ihmistä kuvaava tila, että ihminen on olemassa, mutta sen olemassaolon kukinta, sen elämä on yhteydentunnossa. Ei ole enää sinä ja minä niiden sanojen tavallisessa mielessä. On vain olento, jota minä rakastan. Me olemme, ja tämä olemisen tunto on niin vahva, että se sulkee kokonaisuuden piiriinsä. Ja, tiedättekö, tässä tilassa loppuu peruspelko, se mikä on perusteellisesti väärää, ja tilalle tulee aivan luonnollinen, ponnistukseton hyvän olon tila. Ja tuossa tilassa ei ole sijaa ahdistukselle.

Kukapa tietää, vaikka tässä elämässä sittenkin olisi kaikki aivan kohdallaan. Siihen virheettömään elämänkulkuun kuuluu myös valaistuminen, vapautuminen, joka merkitsee ilon pulppuamista.

Yrjö Kallinen

Tulin päivällä kävelylenkiltä, keitin glögiä, söin pipareita (en kerro montako;). Ajattelin kuinka ihmeellistä, että vuosi sitten en osannut kuvitella pitäväni Juha Tapion musiikista. En osannut kuvitella odottavani sittenkin uutta päivää välillä vailla pelkoa, välillä kireänä kivusta. Kuinka en voinut ajatella iloa mahdollisuutena kertoa itselle ihmisyydestä noin vahvasti kuin Yrjö Kallinen sen kertoo.

Maa

Joulu pudottaa ohitseni kylmyyden,
tekee vieraaksi vihan
ja paljastaa lohdutuksen patsaan ylväyden.
Kyynelten helppo kirkkaus peilaa
poskeni nukan sinulle.
Olla lohduton
ja tietää, että ei ole toista
tunnetta tähän jouluun.

Annoit kyynelteni pudota,
hiljalleen kuten pehmeä lumisade peittää tumman maan,
maan joka on valmis ottamaan lumen, tähdet ja peilit
omakseen.

Lopulta lakaisit kyyneleeni sivuun,
kyyneleeni joiden Äiti maa olemme sinä ja minä.

Walking In the Air

Sinulle, joka olet blogiani lukenut, kommentoinutkin.
Ollut mukana tänä syksynä Kerro vielä -blogissani.
Ilman sinua olisin yksin blogistaniassa,
ilman sinua en olisi voinut jakaa
syksyn ja talven tunnelmia.

Olen pessyt sanoja, olen antanut niiden olla valkoisia.
Jokaisen. Jokaisella meillä on merkityksensä sanoille.
Sanoja rakastan, sanoja haluan.
Minä kirjoitan, sinä annat sanoille väreet.

AAMU

Nyt kun on tärkeää kuunnella Anssi Kelan Aamu –biisiä.
Ja muistaa lapsuuden siniset sadut.
Nyt kun on tärkeää sanoa itselle: kyllä tämä tästä.
Silloin kun enkelit ovat pieniä tyttöjä,
ja omat unelmat tulevaisuuttakin suurempia, voi muistaa:
elämä on pieninä paloina sopiva.
Ja voi muistaa, että valkoiset tulppaanit eivät ole hautoja varten.

Joulukalenteri ja -kirjeitä

Aamulla tai illalla kun haluaa rauhoittua, käväise kalenteria katsomassa.




HEI JOULUPUKKI!

Kaverit päiväkodissa sanoo, ettei sua olekaan. Minäpä tiedän, olet sinä. Minä tiedän sen siitä, kun ennen joulua oli kerran tähtiä taivaalla. Sellasia valkosia ja kirkkaita. Sieltä niitä tulee minun unielokuviin. Minä sain sinulta (odotas, kun lasken sormilla) yksi, kaksi, kolme, neljä tähteä.

Anssi 4 vuotta



KIRJE JOULUPUKILLE!

Tiedän, että asut tunturien maassa. Kirjoitan sinulle usein ajatuksissani. En oikein tiedä mitä sinulta pyytäisin. En oikein tiedä mitä sinulta voi pyytää. Sinulla on varmaan paljon valkoisia kirjekuoria työpöydälläsi. Siinä vasemmanpuoleisessa laatikossa on yksi tärkeimpiä kirjeitä. Siinä kerrotaan monen pienen lapsen tärkein tarina, tytön, pojan. Vastaathan niihin, sillä tiedän tytön, pojan olevan matkalla tunturien taakse, katsomaan revontulia, kertomaan toisilleen hetkiä, joita sinä et voi jossain vaiheessa enää toteuttaa.

Anni 14 tähteä



RAKAS JOULUPUKKI!

Laitan nämä lasten kirjeet sinulle vanhaan tuttuun paikkaan, tontut muistanevat sen. Se on sen valkoisen kerrostalon kolmas ikkuna, sellainen johon jää kahden lasin väliin tila. Mutta rakas joulupukki, älä tuo minulle enää lainkaan suklaata.

Anne-äiti

Fynn: Setä Jumala täällä Anna

Tämä kirja oli tärkeä vuosia sitten. "Ihmisen ja enkelin ero on helppo. Enkelistä on suurin osa sisäpuolta ja ihmisestä on suurin osa ulkopuolta."
- Näin sanoi kuusivuotias Anna -

Kädet

Runotorstain 152. haaste: Pysähtynyt


Sivelen kirkkaan rikkinäistä,
lumikuvan hopeaista enkelikorttien pinoa,
viipyilen tulevissa minuuteissa.
Tulevien päivien lohdullinen aavistus,
mutta tunnen käsieni pysähtyneen,
mustaan.

Missä on käsiesi rento heilahdus.
Nyt vain, vain hauduttava musta.
Kuinka voisin tyhjentää minuutit,
siirtää minuutit tutuksi tunniksi.

Ja pelko ivaa huomista.

Sininen ja valkoinen

Valokuvatorstain 151. haaste.

Sinä ja hän

Muistan kun yö kertoi hänet minulle.
Hän oli unessa yksi.
Tuuletin käteni joen virrassa,
kosketin pohjaa.
En halua sinua. Unohdan hänet.

Kenelle yössä voin kertoa
ihmisen kestävän unohdetut
etäisyydet ja matkat
unen punaiseksi värjäämässä aamussa.

Virta laski hiekan käsiini.

Viittoilla

Hän viittoilee käsillään, ja jälleen hänen
kämmentensä kupit yhdessä
ojentavat minulle kristallivettä.
Raastan katseeni auki, katson veteen,
jotta en unohtaisi, voisin jatkaa,
voisin kumartua, vain jotta voisin sanoa.

Ja tiedän marraskuun poltetun kuuran,
jota vesisade pieksee.
Ja tiedän rakkauteni jäljet,
ne joita olen turhaan varjostanut valkeudella.

"Jotta en unohtaisi" on
Runotorstain 150. haaste ja Susupetalin ehdottama.


**********************************************

Hän viittoilee käsillään iltaisin
ja hänen kämmentensä kupit yhdessä
jälleen ojentavat minulle kristallivettä.

Raastan katseeni avoimeksi
kumarrun ja katson veteen,
jotta en unohtaisi, vaan tuntisin
rakkauteni jäljet,
ne joita olen turhaan
varjostanut valkeudella.



Tämä on saamieni ehdotusten pohjalta muokattu. Kiitos. Onko sana iltaisin teistä liikaa?

Kaupunki

Kubismin vinot punaiset keltaiset valkoiset neliöt
viivojen vallitsemat kadut, niillä vilahtaa kumarainen kulkija,
Toisten Toisten mielestä hän vain pehmentää kubismia
työntää kaupungin kartalle, ja tästä hän itse muutti pois.

Kaupunki, kerrostalo, asujaimisto, liikennevalot.

Kaupungin valot heille, joiden räiskyvyys
on mustavalkoinen, Sadun taistelu Sankarista,
yöpöydälle suorakaiteena unohtunut proosa keskinkertaisuuksista.
metsä heille, jotka ulkoiluttavat koiria, kävelykatu uskottaville.

Kubismia. Kaupungin yksinäisyys.



Runotorstain 149. haaste on: räiskyvä

Vapaus ja yö

Kuin yö, satuyö kietoisi huminaan
jakaakseen unet viattomien kanssa,
jotka vahvistavat yö yöltä.
Uninuttu ja kepeä tyyny.
Tyyny, sen alla huolinukke,
joku aikuinen sen on tehnyt,
ettei lapsen tarvitse
voipua pienillä sormillaan,
joilla voisi tarttua äitiin.
Olen hiljaa monta tuntia.

herään
aamun pimeys valtaa olen lautalla taas
maailmani lauta-aidat
niistä ei voi rakentaa unelmien tupaa.
Kuinka pettynyt olenkaan, kun aiemmin en
voinut olla vapaa.

Vuori

Vuorten kivitetty laki, vain pilvi
rakastaa sumuisena ja kylmänä,
helppo kesäsade ei ole alaston.

Sade haihtuu lehden synnyttyä ruodituksi,
kateuden välkkyessä rikkaruohona,
kaipaus vain peite, lukittuna
vuoren liikkumattomuuteen
pilven haparointiin

Kun koskee vuorta

pilvi valuu alas sivuun vuoren rinnettä,
sade puhdistaa kesää

ihmisyys on mahdollista
rikkaruohon turhuudella



*******************************************

Runotorstai haastaa kiinalaisella sananlaskulla. Haaste on 148.

"Ellei vuorilla ole suuria puita, leikkivät rikkaruohot kuningasta."

Muutoksen tuulet

PÄIVIENI VÄRIT


Kalenterini on täyttynyt nimistä, asioista, eilisistä. Tarvitsen siis uuden kalenterin. Olen kirjakaupassa. Hyllyllä on toinen toistaan loistavampia kalentereita, kalastajalle löytyy oma ja muistelen hymyillen vuosien takaista nuorisoallakkaa. Se oli sellainen liuskanmallinen pieni kalenteri, jota käytin yläasteella. Mielestäni kalenterin valinnassa on taian tuntua. Kalenterissa kun on uusia päiviä ja tilaa tehtäville ja toiveille.
Selaan kalentereita yksi toisensa jälkeen. Joissakin on liian vähän kirjoitustilaa, toisissa eivät näy kellonajat jokaisen päivän kohdalla. Aika saattaa olla vain maanantain ja torstain kohdalla, niissä päivissä, josta aukeama alkaa tai jatkuu toiselle puolelle. Jotkut ovat ikävän mustia, ja se on väri jota kaihdan. Toiset ovat hehkuvan punaisia ja niissä on keski-ikäisen naisen olemusta. Jos oikein muistan, teiniajan kalenterit olivat vaaleansinisiä. Niihin merkitsin huolella ystävieni kanssa sovitut ajat elokuvia ja teehetkiä varten.
Olen ihmetellyt, kuinka tuohon pieneen kirjaseen mahtuu kokonainen vuosi, sillä minun päiviini sopii niin monta arjen hetkeä, että kalenteri ei riitä kaikista kertomaan. Kuinka pieni kirja voi kertoa elämäni mahdollisuuksista joka päivä samalla tavalla, maanantaista sunnuntaihin ja aamusta iltaan. Jokaista mahdollisuutta en käytä, mutta vuoden loppupuolella on jälleen uuden kalenterin valinta.
Puhelin ja kalenteri yrittävät sopia yhteistä tapaamista. Niiden kiireellinen ole-tavoitettavissa-kokopäivä -olemus juhlii vastasyntynyttä arkiaamua. Kalenterin sivut tarttuvat kiinni toisiinsa hädissään olevan oloisina, kuin tukea kiireeseen tarvitakseen ja kellonajat täyttyvät kuin Helsingin paikallisjuna maanantaiaamuna. Toinen toisensa perään olevia päiviä, jolloin juoksen aikaa kiinni. Päiviä, jolloin ajattelen: ei koskaan enää tällaista kiirettä, tämä on viimeinen kerta.
Ei siis ole sattumaa, että kalenterin valinta on tarkkaa ja keskittymistä vaativaa puuhaa. Kirjojen ystävänä ilahduin, kun löysin vanhaa nahkakantista kirjaa muistuttavan kalenterin. Sellaisen ruskean, jossa päivät ovat englannin kielellä ja kannessa on hento koristeraita. Punnitsen kädessäni kolmea kalenteria, tutun tummansinistä, ruskeaa koristeraitaista ja uhkean punaista. Millaisia ovat tulevan vuoden päivieni värit?

****************************************************************************

Tällaisen kirjoitin ollessani Sanakehrääjä. Se jopa julkaistiin paikkakuntani lehdessä! Jos joku miettii, mihin Runotorstaista katosin, olen ollut runon luomisen siedätyshoidossa. Menetin jotain, johon liittyi paljon toiveita.

Elokuusssa muutuin Railatertuksi, joka olen ollut kastepäivästä asti. Aivan tuossa muodossa se ei kastetodistuksessa ole, vaan nimet kirjoitetaan erikseen. Etunimen taustaa sen kummemmin en tiedä, täytyypi huomenna ottaa selvää. Toinen nimi eli Terttu on kummitädilläni samassa käytössä.

Ja minulla on tämän blogin suhteen eräs suunnitelma, katsotaan mitä tulee ja mitä saadaan aikaan...Sain idean Ystävältä. Hänelle kiitos. Liittyypi jJouluun, joillekin isolla jiillä, toisille pienellä.

10 asiaa

kateus
tukehtuminen
huuto
kysymys
anteeksi = ? olla pahoillaan
annan anteeksi = ? ole hyvä
vilpittömyys
hyväksyminen
puhdistus
sovinto


Näitä olen miettinyt, näitä olen yrittänyt olla, koskaan ne eivät mahdu samaan ruusuun,
mutta ehkä ei tarvitsekaan.

Kuu

Kun aurinko vihaa sinua, ja olet jollekin kuunsäteen lapsi,
sinussa tuntuvat tähdet läpi kiinanmustaa samettia vasten,
kysyt vavisten ja uhmaten kaipuultasi:
kauanko vielä annan sinulle aikaa.
Ja sinä kuiskit tuhannella matalalla äänellä,
olet ojentunut kaipuuta lämmittämään.

Runotorstain 147. haaste on Kuu.

Että kymmenkunta vuotta sitten oli näin

Omien muinaisten tekstien sietokyky

Syksyksi tarvitaan uutta,
reissupaitaa, hymyä.
Kauppa myy vain unelmia
ja kahvinkeitinkin sataa vettä.

Syksy piirtää ihmisen sateeseen,
loiskuttaa päivää edestakaisin.

Huomenna:
kuura juoksee nurmikossa,
lintu koputtaa oveen,
pihlaja hehkuu rakkautta

elämä hiipii pikkuvarpaasta sisään.

*******************************************

Tiedätkö mikä on
pehmyt paikka astua
Missä riita ei koveta seiniä
onnelliset kukat törmäilevät kammioissaan
ilma kuivuu pyykkinarulla

käsissämme elävä aika

********************************************

kevyt olo kevyestä haaveilusta

********************************************
Huh...

Hemmetin hemmetti. Kadotin tänään tietämättäni yhden tärkeän ajatuksen. Mistä minä sen uudelleen löydän? Antakaa vinkki.

Huuto

Kuka olisi sanonut sen,
vaarallisen kallioseinän jota vasten huutaa,
sanat kimpoavat takaisin, huutavat:
Olemme vajaita, ihmiset, täyttäkää meidät.


Runotorstain 146. haaste: Vuorenpeikkojen luolassa.

Pasasen hyvä ehdotus on näin:

Kuka olisi paljastanut sen,
vaarallisen kallioseinän jota vasten huutaa,
sanat kimpoavat takaisin, huutavat:
Olemme vajaita, ihmiset, täyttäkää meidät.

AURINGONLASKUT

Onko elämä mustavalkoista, epämääräisiä värejä vai...

Vuorenpeikkojen luolassa

Vuoren nimi on norjaksi Trollhattan, kirjoitetaan kai noin, Peikon hilkka. Vuoren reikään liittyy kaksi tarinaa: toinen on tieteellinen, eli vesi tai jokin kuluttanut pehmeän kiviaineksen pois tai joku on ampunut keihäällä reiän vuoreen.

Tie ulos

Vakuutteluja. Hiljaisia lupauksia, joita nainen on kasvattanut ajatuksissaan.
Että ne varmasti olisivat vuoden kuluttua yhtä toteutuneita,
kuin nainen halusi niiden tässä hetkessä olevan.
Lupauksia, jotka nainen kolmen kerran jälkeen uskoi olevan
olevan oman kaiun, oman korvan toisto.
Ei ole lupauksia, on vain maisema.
Astuako maalauksen rajan yli,
Unohtaa maalari, olla katsottava,
kertoa kaikki se minkä maalarin takaa näkee.
Ilman maalarin varjoa, ilman omaa taustaa.

Tie ulos on Runotorstain 145. haaste

Ongelma kommentoinnissa

Pahoittelen, sillä Kerro vielä -blogini asetuksissa olen tietämättäni valinnut vaihtoehdon, joka kieltää joidenkin kommentoijien mahdollisuuden tuoda mietteitään esiin. Toivottavasti kommentointi nyt toimii, pahoittelen vielä.

Milloin minut näit?

näit minut siellä,
missä minua
ei ollut
enää

jätin itseäni
oviin
kenkiin
hyvästeihin

halusit jotain eri kielellä,
kuin minun puheeni on
minä en ole puhettasi
sinä et minun puhettani
se on vaanivaa

tarkoitammeko toisiamme
kun sanomme
me
minä olen sinulle
sinä, hän

sinä minulle
ensilumi.



Runotorstain 144. haaste on rakkaus.

Minä kirjojen niminä

Tämän haasteen löysin Tuuren sivuilta. Tarkoitus on kuvailla itseeän kirjojen niminä, jotka löytyvät kirjojen luettujen listalta tai lukusuunnitelmasta. Tai muuten vain omasta tai kirjaston hyllystä. Vastaa vain, jos kertoa haluat millainen joskus olet.

Oletko mies vai nainen?
Luolakarhun klaani -sarjan Ayla (Jean Untinen-Auel)

Kuvaile itseäsi.
Viidakkolapsi (Sabine Kuegler)

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Hengenahdistus (Niina Hakalahti)

Kuinka voit nyt?
Olemisen sietämätön keveys (Milan Kundera)
Tai/ja
Pitkän päivän matka yöhön (Eugene O´neill)

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Luumujen poukama (Laura Ingalls Wilder)

Mihin haluaisit matkustaa?
Näin negaation kautta en haluaisi matkustaa Paul Austerin New York –trilogiaan,
muuten New York sopisi kohteekseni oikein hyvin.

Kuvaile parasta ystävääsi
Kirkas, hämärä, kirkas (Eeva-Liisa Manner)

Mikä on lempivärisi?
Sininen äiti (Christer Kihlman)

Millainen sää on nyt?
Vilulinnut (Anu Kaipainen)

Lempi-vuodenaikasi?
Kesän varjot (Bo Carpelan)

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Kirjastokissa (Vicki Myron)

Mitä pelkäät eniten?
Tummien perhosten koti (Leena Lander)

Mikä on mottosi?
Anna minun rakastaa enemmän (Juha Itkonen)

Mikä on paras neuvo jonka voisit antaa?
Puhdistus (Sofi Oksanen)

Miten haluaisit kuolla?
Pitkän päivän matka yöhön (Eugene O´neill)

*********************************************************************

Miksi nyt?

Olen jäänyt koukkuun nyt-sanaan. Siinä on aivan liikaa kolmea asiaa: mennyt ja tuleva, jotka häipyvät nyt sanassa liki irrationaalisiksi. Minun elämäni alkaa nyt: höh miten elämäni voi alkaa nyt ja miten tähän nyt-hetkeen on päästy. Aivan käsittämätön koko nyt. Aivan sovittu kuten matematiikan kaavat, aivan liian hallitsematon naisen ajattelulle. Vain nainen voi miettiä kolmessa sekunnissa kassajonoja, laskea jonon etenemisnopeus siitä, että jollain on sisko hukassa. Siinä missä mies on nyt, nainen katoaa kolmiyhteyteen kiertää kierroksen, käy takapakkia, ja kaikki tämä samassa hetkessä. Sietämätöntä, tässä vaadin suojeluskunnan paikalle, turvatyynyihin pehmeää laskua. Mutta niinpä aina jäsähdän koko nyt-asiaan. Siinä maailma räsähtää kappaleiksi ja koko energia menee nyt-hetken jälkeiseen selittelyyn. Toivotonta. Pitäisiköhän tässä palata semmoiseen ajatukseen että nyt on vain minuutti.

KELTAISIA LILJOJA

En voi suostua siihen, että huomista ei enää ole. Taistelen antautumista viimeiseen asti, ja lupaukset joita minulle eilen kannoit huomista varten, ovat poisavattuja valuvia virtoja, joiden samppanjankeltainen mahla on aivan liian laihaa, että minä kestäisin elämän sen kanssa. En voi uskoa siihen, että huomista ei enää ole. Taistelen valuvia papereita vastaan, ne kansoittavat makuuhuoneeni, kaikki on tyhjää valkoista paperia, hentoja porkkanoita kasvaa joka maassa. Mutta ei meidän. Meidän maassa kasvaa keltaisia liljoja, niitä joita yhä kannat haudalleni, sitten kun minä olen jo lähtenyt, taluttanut narusta hallitsemattomaan loppuun saakka.

*************************************************************************************

Runotorstain 143. haastesana on virta

VÄSYMYS

Kuinka kipinät vajottavat? Olla takkatulen lämmössä, vetää varjot vajoavaan haikeuteen. Kuin ei olisi tässä elämässä lainkaan. Olenko unohtanut jotain, onko jotain jäänyt minuun vajoamatta. Kuinka tahtoisin viedä rajan yli tyhmänhauskat ja vihjailut, joita paisuttelevat sellaiset joiden kadonneisuus on läpinäkyvää. Peilit ovat vain sellaisille, jotka ymmärtävät niistä näkevän todellisen, sellaisena kuin se jokaisen katseen takaa paistaa.

KOSTO

Tätä hän ei tyhjällä takillaan pilaa. Ripustaisi vanhan nahkatakkinsa armottomin elein olohuoneiden rivistöön, ja pöydät notkuvat tuoppien eltaantuneen lemun. Tätä aamua ei voi kostolla maksaa.

Hän puhui villivadelmat, tänään kuin lepäisi öljyttyjen ghettojen tummanraskaissa seinissä. Antaisi levätä ja viedä piilotetut lehdet nuokkumaan rukoustaan. Miksi vihata ovet, silloin kun ne voi sulkea.

Runotorstain haastesana on kosto.

Ei ole

Elämä ei ole julmuudessaan onnellisuutta haluavia varten. Vai onko?

Samankaltaisuus

Tuntea toisessa omat ohi läikähtävät viipyilyt. Ihmetellä omaa viipymistään pienissä kirjoissa, joiden kerronta polveilee läpi sanojen, maalattujen hetkien, kuin kirjoittaisi romaania omasta elämästään, piirtäisi satavuotisen totuuden. Kirjoittaa elämänsä yksinäiset tähdet omasta taivaanrajasta. Kuin olisit liikahtanut sittenkin tarinani ulkopuolelle.

Runotorstain 141. haaste: tasan

Kunpa saisin sanani tasan,
kiittävä on puheen tasainen kirjo,
kirjavien lehtien tasainen suhina.

Vajotako syksyyn
ilman todellísta vaaraa,
ja jokainen maailma kasvaa
lumivalkoiseksi.

Expressions

I´d like to have one piece of understanding.
Understanding, what is understanding?
Hemmetti, selittää nyt ymmärtämistä…
Yritetään uudelleen.
Tell me what is wrong with everything?
Such a gold question. Wrong with everybody, without loving my own boby.`
I´ve been waiting, if he will tell me all his poetry.
With Every Word.

KENELLE ALISTUA, MILLE NÖYRTYÄ

Alistuminen on lähinnä oletettujen pelkojen kasvamista liian todellisiksi. Pelosta tulee vallan välikappale, sisäiset uhkaukset kasvavat toisia vastaan, ajattelusta kasvaa sisäinen taistelukenttä.

Asiat nöyryyttävät, asiat saavat alistumaan. Tosiasioiden edessä tulee nöyrtyä. Lopulta aito nöyrtyminen sai minut kasvamaan alistumisesta ja tosiasioiden piilottamisesta uskallukseksi avautua uuden vihjailemattomuuden varjoista. Ei ole vihjailuja, ei piilotettuja viestejä. On historia, joka jakautuu asioiksi. On historia, joka vihjailee tulevaisuuden tapahtuvan nyt. Ja on tulevaisuus.

Kenenkään edessä ei pidä nöyrtyä, asioille ei kannata alistua. Alistuminen todelle varjottaa muutoksen mahdollisuudet. Ihmisen edessä nöyrtyminen on alistumista, ja se vie elämän vihreyteen. Kateus kasvaa, vihan hedelmät kantavat yli Eedenin, ja ihminen on varjo itsestään, vaalea varjokuva toisista. Vain silhuetti, jossa ei ole teräviä viivoja. Harmaa alue tunteille, viileä alue itselle.

Rakentaa tunteensa todeksi: alistaminen saa vihaamaan, nöyrtyminen tuntemaan elämäntuskaa.

Pilven päältä kirjeeksi

KIRJOITUSPÖYDÄN ELÄMÄÄ

Kynttilälamppu käy vilkasta keskustelua. Varjostimessa on kuva tytöstä ja pojasta kävelemässä käsi kädessä metsässä. Heitä seuraa koira, jonka häntä on pystyssä. Kolmikko kävelee selkä katsojaan päin, ja tyttö on kääntynyt kysyvänä pojan puoleen. Varjostin on miltei valkoinen ja kuvat mustalla piirrettyjä.

Ehkä kolmikko on matkalla kartanon isoon kirjastoon. Lasisen paperipainon pohjassa on kuva kirjoittajan työpöydästä. Kirjaston pöytä on pulpettimainen. Se on jaettu kahteen osaan. Takaosaan, jonne vai laittaa tärkeitä kyniä ja etuosaan, joka kallistuu tuolia kohden, joten pöydän äärellä voi ajatella olevan helppoa kirjoittaa ja lukea. Avoinna oleva kirja on muistivihon kokoinen, jonka sivut on jaettu kahteen palstaan. Taempana pöydällä on paksu, punakantinen kirja, joka on kiinni. Sivuittain olevan pöydän oikealla puolella on tuoli. Kuvassa ei näy ketään, eikä siinä kuulu kenenkään ääni. Kuva on hyvin hiljainen.

Kirjaston ikkuna on korkea ja se on jaettu neljään osaan. Ikkunaa ympäröi vaaleanpunainen tapetti. Kuvio on tummemman punainen kuin tapetti. Ihan keskellä ikkunan yläosaa kuviossa on vaakunan mallinen kuvio, se muistuttaa hieman myös koristeellista peiliä. Ikkunasta erottuu haaleana kuvana puiden latvoja. Taivas on vaalea.

Kynttilälamppu on lasipainoa mustavalkoisempi. Hieman ennen sitä kohtaa, missä varjostin ja jalka yhdistyvät, on jalkaan kiinnitetty rautaisia koukeroita. Ne muistuttavat hieman Viipurin rinkeliä, sellaisin kylttejä roikkui leipurien ovien yläpuolella lasipainon kuvan aikoina. Lamppu on kodikas, kun siinä ei ole hankalaa sähköjohtoa, ja sen tähden se on kuuluisa kartanonlamppu.

10 sanaa

Runotorstain haasteena on 10 sanan runo.


Se on
loppu nyt.
Tiedän mitä hän ei halua
lopettaa.

Haastesana: Inhimillinen

Minun kotini

Asuin sitä kuten nainen asuu miestä.
Asuin sitä kuten mies asuu naisessa.
Piilouduin sohvan taakse,
verhot eivät varisseet aurinkoa lattialle.
Olin kiinni kynnyksessä, astuin sen yli ja olin väärässä risteyksessä.
Astuin kynnyksen yli taaksepäin, ja verhot varisivat juureni lattialle.
Vedin viivan talon numeroon.
Järjestyksessä viides, kuudes on muuttopäivä.
Seitsemäs ja en tiedä mitä tapahtuu.

Minun inhimillisyyteni ei ole piilotettu lukuihin.

Runotorstain 138. haaste

Ajantaju ja nyt

Runoilin jokin aika sitten ihmisen suhteesta aikaan. Ja pam: huomasin vaikeimman sanan ajantajussani olevan nyt. Olla läsnä nyt, miettiä mikä nyt on huomenna. Sitä millainen huominen tulee olemaan tämän päivän aikomuksineen ja suunnitelmineen. Tämän päivän nyt-osoitteeseen en voi mennä kylään, vaan jakelenpa tässä itselleni elämänohjeita huomiselle. Tartun siihen mikä nyt on minulle huomenna. Minut huomiseen sitoutumaan alistava ja saava. Nyt on ikuisesti mennyttä tässä hetkessä, mutta aina huomiseen kuuluu nyt. Huomen on nyt.

Ainolan vihreä huone 1.8.2009

Puro
Haalea kivi, veden pysähtyminen,
Kuin rakentaisin majaa.

Kaksi

Runoja laskien

13. RUNO

Viiden ja vajaan vuoden kaamoksen aikana: Ilta vihelsi, kaatoi tulitikkuaskin ja poltti sammuneet piiput. Kolmetoista ja puoli runoa: viiden aikana menetin lujuuteni. Kolmetoista kevättä, vihreää ja hämärää, uskollisimmat sanat mitä minulla tästä kolmetoista vuoden runoudesta on: vihreää ja hämärää.

Huomenta

Niin niin,
herätys vain
sanat
älkää piiloutuko
tyynyn alle
kirjoihin
juuston sisään

teidän piilonne tiedän

älkää lymyilkö
hankien takana
sulanut lumi
ja näen teidät

älkää kadotko mereen
uppoatte sinne
minullapa on Mind map
ja löydän teidät

Alati piiloudutte.
Alati teitä etsin.
tarvitsen teitä kuin koivu lehtiä

kun löydän

on aamu
sanoittamattoman
kirkas

Runotorstain 135. haaste

Parasta kesässä

Rouva ja Romuttamo

Rouva siivosi metallilaatikon.
Löytyi kynä, jolla kirjoitettu kirje joulupukille,
valokuva nuorena meikatuista kasvoista,
reunoistaan palanut vihkitodistus.

Musta negatiivi, uudenlainen kynä,
jolla pyyhitään eilinen pois.
Uusi laatikko olisi tarpeellinen.

Päätti viedä laatikon romuttamoon.
Kantoi kortteleiden taakse
yli vilkkaan kadun, leikkipuiston.

Laatikosta putosi muistilappu valokuva, pikari ja lusikka,
kirje, todistus arvosanasta pelastuslaitoksen ovelle
liikennevaloihin.

Rouva löysi romuttamon.
Antaa mennä, hän huusi ja pudotti laatikon kuiluun
ja osti kierrätyslaatikon viimeisillä hetkillään.

Romuttamossa johtaja näki litistetyn punaisen unelman.

Kuka sen oli tuonut?

Uusi teksti

Eräs asia minua hämmästyttää minua, Aadaa. Olen tavattoman viehättynyt vanhoihin teksteihin ja kirjoituksiin. Tutkin niitä hämilläni ja varovaisesti, välillä hihkun innosta ja riemastun: hei, oletteko kuulleet tätä? Tässä on mainio kohta, ja tämä on vuorenvarmasti väärä. Ainakin minä saatan vääntää joitakin termejä ihan suomeksi ja utopiaksi. Ja sekös on hauskaa!

No niin, nyt varmaan mietitte millaisia tekstejä tutkin. En voisi valehdella enempää etteivätkö jotkin omat tekstihöpötykseni saisi minua hihkumaan. Ihan siksi, niin. Oikeastaan en tiedä miksi ne saavat minut hihkumaan. Mutta hauskaa niiden parissa on.

Voisin sanoissa asua 26 tuntia, ja se on lopulta aika vähän. VAikean vähän. No niin, tässä taas olen, keskeneräisen, toistan erittäin keskeneräisen kärsimättömyyteni kanssa.

Koetan oppia. Kärsivällisyyttäni. Mutta minusta tuntuu välillä etten saa mitään aikaan vailla kurjaa odottamisen sietokykyä. Tulkitkaa miten haluatte.

Uudet tekstit eivät synny kärsivällisyydellä. En kyllä tiedä miten muutenkaan ne syntyvät. Kai tässä täytyy odottaa. Oikeastaan pidän odottamisesta. Jostain syystä se kihelmöi. Ja nyt ulos tästä kärsimättömyydestä, sietämään nukkumista, sillä huomenna on uusi aamu. Tai ainakin kalenterin mukaan.

vinokulma

Musta vinokulma

Viivoitin. Mitä ihmettä sillä alleviivaan? Selviä sanoja vielä ymmärrettäväksi, toislle, ja hänelle joka viipyillen sanani tuntee. Lisäksi se viivoitin on musta, siihen ei voi tehdäkoloja askareluveitsellä, eikä hopealla kynällä. Oikeastaan, pistäisin alleviivauksen tekstinkäsittelyohjelman huonoksi ominaisuudeksi. Turha juttu, mitä en tarvitse.

Sitäpaitsi se on musta, epätodellisen punainen, virvatuli joka makaa. Levittää punaisen savunsa viattomien kiinalaisten silmiin. On kuin entinen tuli olisi lopullisesti pyyhkäisty pois. Etsin sitä tulta yhä. En etsi valoa, mutta aivan liikaa näen viidakon hämärtyvän, vihreäksi kosteaksi liejuksi. Kuin ei olisi koskaan aurinkoa tavannutkaan. Viaton viidakko? Epämääräisen lyhyt käynti otaksumilta. Enkä pidä lyhykäisyydestä, enkä pidä määritellyistä pituuksista. En voisi tosin tällä hetkellä ottaa vastaan muuta kuin nämä kaksi asiaa. Lyhykäisyydet ja pituudet.

Valovuoteni olivat varsin lyhyitä. Aivan liikaa värähtelyjä väärässä vinokulmassa maahan nähden. Mittasin niitäkin, ajatukset kalpeina ja viattomilla varjoilla poispyyhityt. Varjot, mitä ne oikeastaan ovat? Valon heijastuksia tapahtumiinko? Vai esineisiin. Enää en pidä valosta, koska välillä haluan elää pimeässä. Siihen tervitsen happilaitteen, lujan ulospuhalluksen. Älköön kukaan sitä vastaanottako, meret ovat täynnä sukellusveneitä, luita ja aaltoja. Kuin pitäisivät vedenpäällisen elämän kaaoksessa, lokit syöksyvät luihin, vetävät viljan mukaansa. Ja on vain autio ranta.

Nyt

Naiselle nyt on ruumis,

Miehelle nyt on hetki,

Lapselle nyt on aika,

Vanhukselle nyt on luopuminen.

Jokaiselle joka elää, on pienen keijun housujen taskussa
tai kavereiden osoitteessa oma sanansa tähän.

Kuitenkin

Miksi minusta tuntuu, että kuitenkin on elämämme tärkeimpiä sanoja. Jos nyt kuitenkin kietoo sanasi suruvaippaan, jos minä kuitenkin yrittäisin voisin oppia jotain siitä, millainenosannut en koskaan voi narisematta olla. Jos nyt kuitenkin kirjoittaisin tämän tekstin loppuun.

Ja kuitenkin tiedän että yllä olevaan kappaleeseen en koskaan pysty. Yritetään yhdessä vielä on rakkauden lopun ilmauksia. Jos nyt kuitenkin antaisin anteeksi, ja vihaisin sinua lähtösi vuoksi, vaikka itse niin käskin. Ja jos, toki saattaahan se olla toisinkin, yritän vetää portinvartijani runoistani Pikku Pegasoksen kannettavaksi.

Ehkä sitten pääsen siihen, missä kohti sinä jo arvostat minua.

Kutsu

En tiedä enkä osaa muuta. Kuin paljastua. Rakastaa jokainen hengitysviiltoni takaisin ohi sylisi. Vetää hiljaa uni takaisin silmien piirtoihin. Rakastaa sitä, mikä meille voi olla vain yksi. Elämä.

Miksi vetää virtaa suoraksi?

Minä en tahdo tehdä tätä? Tähän asti olen tätä halunnut, että kaipaisit minua, lähtisit pois. En voi antaa sinulle lähtölupaa, sinä et halua jäädä etkä lähteä, joten ehdotan avuttomuutta ja viattomuutta. Kukaan ei jaksa tuollaista kauan elämänsä läpi viedä, eikä kukaan halua kaikkea sinulta vastaanottaa. Ja tähän aiempaan on vain yksi, kaksi tai kolme sanaa. Ja tiedät kyllä mitä kolmella tarkoitan, vaikka kahteen pyrin.

Torstain levottomampi puoli

Tiedätkö, en koskaan ja missään ole herännyt näin tiiviistä ja kiireisestä torstaista. Tällainen intensiteetti on aivan voimatonta kaiken 99 ilmapallon ja yhden karanneen ilmapallon jälkeen. Jos todella tahdot tietää, mistä tällä hetkellä en pidä, voin sanoa vihaavani virtauksia, tällainen luova kinuskipallero kuin olen, ei pidä edes flowsta tällä hetkellä. Sovitaan niin, että kinuskikastike on hyvää vain karpaloiden kanssa. En ole niin varma mansikoistakaan, koska näissä Suomalaisen kesän marjoissa on niin roima annos kateutta, vihreitä pilkkuja.

Levottomuus

Tiesin sen kerran, kun jossain tyttölapsuuteni mielikuvitusmaailmassa istui viisitoista pyryharakkaa. Joita minä en saanut koskaan saanut kiinni. En todella yrittänyt saada niitä kiinni myöhemminkään, lensivät minne tahtoivat. Sellaista siiveniskujen pieksäntää ja pilvilinnojen kiilautumista harakoiden ja räksytyksen väliin. No jopas on, kuuluu kummia, ajattelin ja viilasin tyttölapsen harakaksi tai ainakin lastenlinnaksi.

Prinseisstä en ole koskaan kuullutkaan, mutta suudelmista kyllä.