Kun aurinko vihaa sinua, ja olet jollekin kuunsäteen lapsi,
sinussa tuntuvat tähdet läpi kiinanmustaa samettia vasten,
kysyt vavisten ja uhmaten kaipuultasi:
kauanko vielä annan sinulle aikaa.
Ja sinä kuiskit tuhannella matalalla äänellä,
olet ojentunut kaipuuta lämmittämään.
Runotorstain 147. haaste on Kuu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
13 kommenttia:
Pidin!
Mystiikkaa täynnä.
Tuure: Kiitos!
Oh-show-tah hoi-ne-ne: Mystiikasta ei ole helppo tulla pois, joskus täytyy.
hieno, voimakasaistinen runo. puhuttelun kohteen toiminta kuvattu vähin keinoin mutta monesta näkökulmasta.
Erilaisena ei ole helppoa olla, ellei ole hyvin vahva, että voi kääntää sen edukseen.
Kaipuu tarvitsee lämpönsä, muuten se on vaarassa kuolla.
Tummasävyinen hieno runo, täynnä mystiikkaa, joka avautui minulle näin.
Vera Mumia: Kaunis kiitos, erityisesti pidän sanasta näkökulma.
aimarii: Lämpimän tervetullut oli tulkintasi minulle nyt. Kiitos siitä.
Kaunis ja oivaltava.
Kaunis runo!
Elämänkulkija ja Ilona Tammi: Kiitos!
Kaunis runo! Jos aurinko vihaa minua, ovatko ne tähdet teräviä?
Diina: Hyvä kysymys! Kyllä tähdet ovat yleensä teräviä, mutta myös johtavat johonkin paikkaan, vaikka ei aina toivottuun, mutta eteenpäin. Lumitähdet eivät ole teräviä, vaan turvallinen maan peitto.
En halua tähtiä pois sisältäni, en halua kaipuun kuolevan. Haluan että puhut minulle tuhansin kielin.
Rakkaus ja kaipuu viiltävät ja koskettavat, mutta ilman niitä ei ole mitään.
Niin hieno taas, että miten täältä voi mennä eteenpäin!!!
Kiitos Uuna.
Lähetä kommentti