Ajantaju ja nyt

Runoilin jokin aika sitten ihmisen suhteesta aikaan. Ja pam: huomasin vaikeimman sanan ajantajussani olevan nyt. Olla läsnä nyt, miettiä mikä nyt on huomenna. Sitä millainen huominen tulee olemaan tämän päivän aikomuksineen ja suunnitelmineen. Tämän päivän nyt-osoitteeseen en voi mennä kylään, vaan jakelenpa tässä itselleni elämänohjeita huomiselle. Tartun siihen mikä nyt on minulle huomenna. Minut huomiseen sitoutumaan alistava ja saava. Nyt on ikuisesti mennyttä tässä hetkessä, mutta aina huomiseen kuuluu nyt. Huomen on nyt.

Ainolan vihreä huone 1.8.2009

Puro
Haalea kivi, veden pysähtyminen,
Kuin rakentaisin majaa.

Kaksi

Runoja laskien

13. RUNO

Viiden ja vajaan vuoden kaamoksen aikana: Ilta vihelsi, kaatoi tulitikkuaskin ja poltti sammuneet piiput. Kolmetoista ja puoli runoa: viiden aikana menetin lujuuteni. Kolmetoista kevättä, vihreää ja hämärää, uskollisimmat sanat mitä minulla tästä kolmetoista vuoden runoudesta on: vihreää ja hämärää.

Huomenta

Niin niin,
herätys vain
sanat
älkää piiloutuko
tyynyn alle
kirjoihin
juuston sisään

teidän piilonne tiedän

älkää lymyilkö
hankien takana
sulanut lumi
ja näen teidät

älkää kadotko mereen
uppoatte sinne
minullapa on Mind map
ja löydän teidät

Alati piiloudutte.
Alati teitä etsin.
tarvitsen teitä kuin koivu lehtiä

kun löydän

on aamu
sanoittamattoman
kirkas

Runotorstain 135. haaste

Parasta kesässä

Rouva ja Romuttamo

Rouva siivosi metallilaatikon.
Löytyi kynä, jolla kirjoitettu kirje joulupukille,
valokuva nuorena meikatuista kasvoista,
reunoistaan palanut vihkitodistus.

Musta negatiivi, uudenlainen kynä,
jolla pyyhitään eilinen pois.
Uusi laatikko olisi tarpeellinen.

Päätti viedä laatikon romuttamoon.
Kantoi kortteleiden taakse
yli vilkkaan kadun, leikkipuiston.

Laatikosta putosi muistilappu valokuva, pikari ja lusikka,
kirje, todistus arvosanasta pelastuslaitoksen ovelle
liikennevaloihin.

Rouva löysi romuttamon.
Antaa mennä, hän huusi ja pudotti laatikon kuiluun
ja osti kierrätyslaatikon viimeisillä hetkillään.

Romuttamossa johtaja näki litistetyn punaisen unelman.

Kuka sen oli tuonut?

Uusi teksti

Eräs asia minua hämmästyttää minua, Aadaa. Olen tavattoman viehättynyt vanhoihin teksteihin ja kirjoituksiin. Tutkin niitä hämilläni ja varovaisesti, välillä hihkun innosta ja riemastun: hei, oletteko kuulleet tätä? Tässä on mainio kohta, ja tämä on vuorenvarmasti väärä. Ainakin minä saatan vääntää joitakin termejä ihan suomeksi ja utopiaksi. Ja sekös on hauskaa!

No niin, nyt varmaan mietitte millaisia tekstejä tutkin. En voisi valehdella enempää etteivätkö jotkin omat tekstihöpötykseni saisi minua hihkumaan. Ihan siksi, niin. Oikeastaan en tiedä miksi ne saavat minut hihkumaan. Mutta hauskaa niiden parissa on.

Voisin sanoissa asua 26 tuntia, ja se on lopulta aika vähän. VAikean vähän. No niin, tässä taas olen, keskeneräisen, toistan erittäin keskeneräisen kärsimättömyyteni kanssa.

Koetan oppia. Kärsivällisyyttäni. Mutta minusta tuntuu välillä etten saa mitään aikaan vailla kurjaa odottamisen sietokykyä. Tulkitkaa miten haluatte.

Uudet tekstit eivät synny kärsivällisyydellä. En kyllä tiedä miten muutenkaan ne syntyvät. Kai tässä täytyy odottaa. Oikeastaan pidän odottamisesta. Jostain syystä se kihelmöi. Ja nyt ulos tästä kärsimättömyydestä, sietämään nukkumista, sillä huomenna on uusi aamu. Tai ainakin kalenterin mukaan.

vinokulma

Musta vinokulma

Viivoitin. Mitä ihmettä sillä alleviivaan? Selviä sanoja vielä ymmärrettäväksi, toislle, ja hänelle joka viipyillen sanani tuntee. Lisäksi se viivoitin on musta, siihen ei voi tehdäkoloja askareluveitsellä, eikä hopealla kynällä. Oikeastaan, pistäisin alleviivauksen tekstinkäsittelyohjelman huonoksi ominaisuudeksi. Turha juttu, mitä en tarvitse.

Sitäpaitsi se on musta, epätodellisen punainen, virvatuli joka makaa. Levittää punaisen savunsa viattomien kiinalaisten silmiin. On kuin entinen tuli olisi lopullisesti pyyhkäisty pois. Etsin sitä tulta yhä. En etsi valoa, mutta aivan liikaa näen viidakon hämärtyvän, vihreäksi kosteaksi liejuksi. Kuin ei olisi koskaan aurinkoa tavannutkaan. Viaton viidakko? Epämääräisen lyhyt käynti otaksumilta. Enkä pidä lyhykäisyydestä, enkä pidä määritellyistä pituuksista. En voisi tosin tällä hetkellä ottaa vastaan muuta kuin nämä kaksi asiaa. Lyhykäisyydet ja pituudet.

Valovuoteni olivat varsin lyhyitä. Aivan liikaa värähtelyjä väärässä vinokulmassa maahan nähden. Mittasin niitäkin, ajatukset kalpeina ja viattomilla varjoilla poispyyhityt. Varjot, mitä ne oikeastaan ovat? Valon heijastuksia tapahtumiinko? Vai esineisiin. Enää en pidä valosta, koska välillä haluan elää pimeässä. Siihen tervitsen happilaitteen, lujan ulospuhalluksen. Älköön kukaan sitä vastaanottako, meret ovat täynnä sukellusveneitä, luita ja aaltoja. Kuin pitäisivät vedenpäällisen elämän kaaoksessa, lokit syöksyvät luihin, vetävät viljan mukaansa. Ja on vain autio ranta.

Nyt

Naiselle nyt on ruumis,

Miehelle nyt on hetki,

Lapselle nyt on aika,

Vanhukselle nyt on luopuminen.

Jokaiselle joka elää, on pienen keijun housujen taskussa
tai kavereiden osoitteessa oma sanansa tähän.

Kuitenkin

Miksi minusta tuntuu, että kuitenkin on elämämme tärkeimpiä sanoja. Jos nyt kuitenkin kietoo sanasi suruvaippaan, jos minä kuitenkin yrittäisin voisin oppia jotain siitä, millainenosannut en koskaan voi narisematta olla. Jos nyt kuitenkin kirjoittaisin tämän tekstin loppuun.

Ja kuitenkin tiedän että yllä olevaan kappaleeseen en koskaan pysty. Yritetään yhdessä vielä on rakkauden lopun ilmauksia. Jos nyt kuitenkin antaisin anteeksi, ja vihaisin sinua lähtösi vuoksi, vaikka itse niin käskin. Ja jos, toki saattaahan se olla toisinkin, yritän vetää portinvartijani runoistani Pikku Pegasoksen kannettavaksi.

Ehkä sitten pääsen siihen, missä kohti sinä jo arvostat minua.

Kutsu

En tiedä enkä osaa muuta. Kuin paljastua. Rakastaa jokainen hengitysviiltoni takaisin ohi sylisi. Vetää hiljaa uni takaisin silmien piirtoihin. Rakastaa sitä, mikä meille voi olla vain yksi. Elämä.