Musta vinokulma

Viivoitin. Mitä ihmettä sillä alleviivaan? Selviä sanoja vielä ymmärrettäväksi, toislle, ja hänelle joka viipyillen sanani tuntee. Lisäksi se viivoitin on musta, siihen ei voi tehdäkoloja askareluveitsellä, eikä hopealla kynällä. Oikeastaan, pistäisin alleviivauksen tekstinkäsittelyohjelman huonoksi ominaisuudeksi. Turha juttu, mitä en tarvitse.

Sitäpaitsi se on musta, epätodellisen punainen, virvatuli joka makaa. Levittää punaisen savunsa viattomien kiinalaisten silmiin. On kuin entinen tuli olisi lopullisesti pyyhkäisty pois. Etsin sitä tulta yhä. En etsi valoa, mutta aivan liikaa näen viidakon hämärtyvän, vihreäksi kosteaksi liejuksi. Kuin ei olisi koskaan aurinkoa tavannutkaan. Viaton viidakko? Epämääräisen lyhyt käynti otaksumilta. Enkä pidä lyhykäisyydestä, enkä pidä määritellyistä pituuksista. En voisi tosin tällä hetkellä ottaa vastaan muuta kuin nämä kaksi asiaa. Lyhykäisyydet ja pituudet.

Valovuoteni olivat varsin lyhyitä. Aivan liikaa värähtelyjä väärässä vinokulmassa maahan nähden. Mittasin niitäkin, ajatukset kalpeina ja viattomilla varjoilla poispyyhityt. Varjot, mitä ne oikeastaan ovat? Valon heijastuksia tapahtumiinko? Vai esineisiin. Enää en pidä valosta, koska välillä haluan elää pimeässä. Siihen tervitsen happilaitteen, lujan ulospuhalluksen. Älköön kukaan sitä vastaanottako, meret ovat täynnä sukellusveneitä, luita ja aaltoja. Kuin pitäisivät vedenpäällisen elämän kaaoksessa, lokit syöksyvät luihin, vetävät viljan mukaansa. Ja on vain autio ranta.