Tätä hän ei tyhjällä takillaan pilaa. Ripustaisi vanhan nahkatakkinsa armottomin elein olohuoneiden rivistöön, ja pöydät notkuvat tuoppien eltaantuneen lemun. Tätä aamua ei voi kostolla maksaa.
Hän puhui villivadelmat, tänään kuin lepäisi öljyttyjen ghettojen tummanraskaissa seinissä. Antaisi levätä ja viedä piilotetut lehdet nuokkumaan rukoustaan. Miksi vihata ovet, silloin kun ne voi sulkea.
Runotorstain haastesana on kosto.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Aivan. Jos miettisimme, huomaisimme miten turhaa on kosto. Oman elämän jatkaminen on tärkeämpää. Keskittyminen Elämän muihin anteihin...
Una: Kostamattomuutta yritän minäkin elää. Kosto saa vihaamaan. Oma elämä, tässä.
Lähetä kommentti