Huuto

Kuka olisi sanonut sen,
vaarallisen kallioseinän jota vasten huutaa,
sanat kimpoavat takaisin, huutavat:
Olemme vajaita, ihmiset, täyttäkää meidät.


Runotorstain 146. haaste: Vuorenpeikkojen luolassa.

Pasasen hyvä ehdotus on näin:

Kuka olisi paljastanut sen,
vaarallisen kallioseinän jota vasten huutaa,
sanat kimpoavat takaisin, huutavat:
Olemme vajaita, ihmiset, täyttäkää meidät.

AURINGONLASKUT

Onko elämä mustavalkoista, epämääräisiä värejä vai...

Vuorenpeikkojen luolassa

Vuoren nimi on norjaksi Trollhattan, kirjoitetaan kai noin, Peikon hilkka. Vuoren reikään liittyy kaksi tarinaa: toinen on tieteellinen, eli vesi tai jokin kuluttanut pehmeän kiviaineksen pois tai joku on ampunut keihäällä reiän vuoreen.

Tie ulos

Vakuutteluja. Hiljaisia lupauksia, joita nainen on kasvattanut ajatuksissaan.
Että ne varmasti olisivat vuoden kuluttua yhtä toteutuneita,
kuin nainen halusi niiden tässä hetkessä olevan.
Lupauksia, jotka nainen kolmen kerran jälkeen uskoi olevan
olevan oman kaiun, oman korvan toisto.
Ei ole lupauksia, on vain maisema.
Astuako maalauksen rajan yli,
Unohtaa maalari, olla katsottava,
kertoa kaikki se minkä maalarin takaa näkee.
Ilman maalarin varjoa, ilman omaa taustaa.

Tie ulos on Runotorstain 145. haaste

Ongelma kommentoinnissa

Pahoittelen, sillä Kerro vielä -blogini asetuksissa olen tietämättäni valinnut vaihtoehdon, joka kieltää joidenkin kommentoijien mahdollisuuden tuoda mietteitään esiin. Toivottavasti kommentointi nyt toimii, pahoittelen vielä.

Milloin minut näit?

näit minut siellä,
missä minua
ei ollut
enää

jätin itseäni
oviin
kenkiin
hyvästeihin

halusit jotain eri kielellä,
kuin minun puheeni on
minä en ole puhettasi
sinä et minun puhettani
se on vaanivaa

tarkoitammeko toisiamme
kun sanomme
me
minä olen sinulle
sinä, hän

sinä minulle
ensilumi.



Runotorstain 144. haaste on rakkaus.

Minä kirjojen niminä

Tämän haasteen löysin Tuuren sivuilta. Tarkoitus on kuvailla itseeän kirjojen niminä, jotka löytyvät kirjojen luettujen listalta tai lukusuunnitelmasta. Tai muuten vain omasta tai kirjaston hyllystä. Vastaa vain, jos kertoa haluat millainen joskus olet.

Oletko mies vai nainen?
Luolakarhun klaani -sarjan Ayla (Jean Untinen-Auel)

Kuvaile itseäsi.
Viidakkolapsi (Sabine Kuegler)

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Hengenahdistus (Niina Hakalahti)

Kuinka voit nyt?
Olemisen sietämätön keveys (Milan Kundera)
Tai/ja
Pitkän päivän matka yöhön (Eugene O´neill)

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Luumujen poukama (Laura Ingalls Wilder)

Mihin haluaisit matkustaa?
Näin negaation kautta en haluaisi matkustaa Paul Austerin New York –trilogiaan,
muuten New York sopisi kohteekseni oikein hyvin.

Kuvaile parasta ystävääsi
Kirkas, hämärä, kirkas (Eeva-Liisa Manner)

Mikä on lempivärisi?
Sininen äiti (Christer Kihlman)

Millainen sää on nyt?
Vilulinnut (Anu Kaipainen)

Lempi-vuodenaikasi?
Kesän varjot (Bo Carpelan)

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Kirjastokissa (Vicki Myron)

Mitä pelkäät eniten?
Tummien perhosten koti (Leena Lander)

Mikä on mottosi?
Anna minun rakastaa enemmän (Juha Itkonen)

Mikä on paras neuvo jonka voisit antaa?
Puhdistus (Sofi Oksanen)

Miten haluaisit kuolla?
Pitkän päivän matka yöhön (Eugene O´neill)

*********************************************************************

Miksi nyt?

Olen jäänyt koukkuun nyt-sanaan. Siinä on aivan liikaa kolmea asiaa: mennyt ja tuleva, jotka häipyvät nyt sanassa liki irrationaalisiksi. Minun elämäni alkaa nyt: höh miten elämäni voi alkaa nyt ja miten tähän nyt-hetkeen on päästy. Aivan käsittämätön koko nyt. Aivan sovittu kuten matematiikan kaavat, aivan liian hallitsematon naisen ajattelulle. Vain nainen voi miettiä kolmessa sekunnissa kassajonoja, laskea jonon etenemisnopeus siitä, että jollain on sisko hukassa. Siinä missä mies on nyt, nainen katoaa kolmiyhteyteen kiertää kierroksen, käy takapakkia, ja kaikki tämä samassa hetkessä. Sietämätöntä, tässä vaadin suojeluskunnan paikalle, turvatyynyihin pehmeää laskua. Mutta niinpä aina jäsähdän koko nyt-asiaan. Siinä maailma räsähtää kappaleiksi ja koko energia menee nyt-hetken jälkeiseen selittelyyn. Toivotonta. Pitäisiköhän tässä palata semmoiseen ajatukseen että nyt on vain minuutti.

KELTAISIA LILJOJA

En voi suostua siihen, että huomista ei enää ole. Taistelen antautumista viimeiseen asti, ja lupaukset joita minulle eilen kannoit huomista varten, ovat poisavattuja valuvia virtoja, joiden samppanjankeltainen mahla on aivan liian laihaa, että minä kestäisin elämän sen kanssa. En voi uskoa siihen, että huomista ei enää ole. Taistelen valuvia papereita vastaan, ne kansoittavat makuuhuoneeni, kaikki on tyhjää valkoista paperia, hentoja porkkanoita kasvaa joka maassa. Mutta ei meidän. Meidän maassa kasvaa keltaisia liljoja, niitä joita yhä kannat haudalleni, sitten kun minä olen jo lähtenyt, taluttanut narusta hallitsemattomaan loppuun saakka.

*************************************************************************************

Runotorstain 143. haastesana on virta

VÄSYMYS

Kuinka kipinät vajottavat? Olla takkatulen lämmössä, vetää varjot vajoavaan haikeuteen. Kuin ei olisi tässä elämässä lainkaan. Olenko unohtanut jotain, onko jotain jäänyt minuun vajoamatta. Kuinka tahtoisin viedä rajan yli tyhmänhauskat ja vihjailut, joita paisuttelevat sellaiset joiden kadonneisuus on läpinäkyvää. Peilit ovat vain sellaisille, jotka ymmärtävät niistä näkevän todellisen, sellaisena kuin se jokaisen katseen takaa paistaa.

KOSTO

Tätä hän ei tyhjällä takillaan pilaa. Ripustaisi vanhan nahkatakkinsa armottomin elein olohuoneiden rivistöön, ja pöydät notkuvat tuoppien eltaantuneen lemun. Tätä aamua ei voi kostolla maksaa.

Hän puhui villivadelmat, tänään kuin lepäisi öljyttyjen ghettojen tummanraskaissa seinissä. Antaisi levätä ja viedä piilotetut lehdet nuokkumaan rukoustaan. Miksi vihata ovet, silloin kun ne voi sulkea.

Runotorstain haastesana on kosto.