Runotorstain 152. haaste: Pysähtynyt
Sivelen kirkkaan rikkinäistä,
lumikuvan hopeaista enkelikorttien pinoa,
viipyilen tulevissa minuuteissa.
Tulevien päivien lohdullinen aavistus,
mutta tunnen käsieni pysähtyneen,
mustaan.
Missä on käsiesi rento heilahdus.
Nyt vain, vain hauduttava musta.
Kuinka voisin tyhjentää minuutit,
siirtää minuutit tutuksi tunniksi.
Ja pelko ivaa huomista.
perjantai 11. joulukuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
Onneksi ensimmäisessä säkeistössä on "Tulevien päivien lohdullinen aavistus", se tuo valoa muuten kovin surulliseen runoon. Se antaa myös toivoa siitä, pelon iva on voitettavissa.
Niin surullista, mutta niinhän liianpitkä pysähdys on. Tai liian lyhyt.
Tuima: Jostain lohtu saapuu.
Oh-show-tah hoi-ne-ne: Ehkä lopulta pysähdyksen pituuden määrää jokin muu kuin itse.
Tässä toisen ihmisen merkitys nousee hienosti esille. Hyvä.
Hieno runo. Mutta pelko on kehno kaveri.
isopeikko: Ja monesti se toinen ihminen saa unohtamaan pelon.
Demetrius: Kyllä, pelko on kehno kaveri, varsinkin hallitsemattomana.
Kaunis, koskettava, vuodenaikaan sopiva tunnelma ja varsinkin omiin hyasinttiajatuksiini sopiva. Suru ei ole vain surua, siniset ajatukset vahvistavat, lohduttavat. (Kirjoitti Tonteri.)
Tonteri: Suru on joskus sininen, joskus niin tumma. Helpottavasti liitit runoni vuodenaikaan,
Tästä tulee mieleen ensimmäinen joulu suuren menetyksen jälkeen, kun suru on yhtä aikaa kaunis ja ahdistava ja tulevaisuus pelottaa samalla kuin luo toivoa.
Hilbert: Kommenttisi oli lohduttava ja kaunis. Kiitos siitä.
Lähetä kommentti