Annu leikki lumivuoren päällä. Tai, no ei hän oikeastaan leikkinyt, vaan hakkasi pienellä lumilapiollaan vuorta pienemmäksi. Oikeastaan Annu oli vihainen. Hän halusi hakata reiän vuoreen, kaivautua sen syvyyksiin, tehdä sinne kolo. Laskeutua koloon, ja hengittää ihan hiljaa. Annu ajatteli, että siellä hänen olisi hyvä olla. Hengittää valkoista lunta keuhkot täyteen, puhaltaa lämmintä hengityshuurua ulos. Ja tehdä siten reikä vuoreen. Että voisi katsella ulospäin. Katsoa kuinka tähdet ovat lumitähtiä etevämpiä säilymään kirkkaana pitkään, katsoa kuinka ihmiset kävelivät lumivuoren ohitse ajatellen: Ehkä tuo tuosta kohta sulaa. Kevät vasta vihjaa tulostaan.
Sitä Annu halusi. Että saisi lumivuoren pienemmäksi, vaikka hän itse oli sen sisällä. Valkoinen lumipeite muuttuisi likaiseksi ja mustaksi, kun kevät toisi valonsa ja lämmön. Ja ennen tuota mustaa kevättä Annu halusi ulos. Nyt hän joutui olemaan lumivuoren sisällä, ja koska hän oli itse sinne kaivautunut, ei hän enää osannut tietä ulos. Hän ei ollut voinut jättää tielle viittoja, vaikka hän muistikin kuinka naapurin pikkupoika oli ajanut lumisella pihalla oranssi turvaviiri heiluen korkealla. Sellaisen viirin Annu olisi halunnut, viitan joka tärisisi ilmassa, kun hän liikkuisi kävellen, vaikka kaupungilla. Tai tutussa ostoskeskuksessa. Mutta Annulla ei ollut sellaista viiriä. Mikään viiri tai viitta ei voinut häntä opastaa, hänellä ei ollut tietä ulos lumivuoresta, eikä ostoskeskuksessakaan kukaan tuntenut häntä tarpeeksi hyvin tullakseen juttelemaan.
Annu alkoi kuvitella viirin. Se ei saisi olla tuuliviiri, eikä oranssikaan olisi hyvä väri. Ei. Annu halusi viirikseen jotain erilaista, sellaista joka näkyisi, sellaista joka kertoisi kaikille: minä olen tässä. Annu alkoi kaivaa tietä ulos lumivuoresta, hän hakkasi ja polki lunta ympäriltään raivoisasti. Lumilapio oli aivan liian pieni, ja oranssia Annu alkoi vihata. Lopulta Annu katseli ulos tielle, hänen takanaan oli jäisiä lumipaakkuja, eri muotoisia ja kokoisia.
Annu piirsi lumitähtiä. Valkoisia, teräväsakaraisia ja kimmeltäviä tähtiä. Niitä Annu piirteli eteensä. Kohta on kevät, Annu ajatteli. Kyllä tähdet sulavat. Olisi kevät.
*****************************************
Tarinamaanantain 73. sanahaaste on jäinen.
lauantai 30. tammikuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
13 kommenttia:
Hienoa koskettaaa tekstiä.
Aino: Kiitos sinulle.
Upea tarina, luin sen uudelleen ja uudelleen. Tulisipa kevät. Annulle ja meille kaikille.
Sujuuhan se proosakin sinulta, hienosti sujuukin. Tässä on sellainen hienovarainen tunnelma. Koskettava tunnelma.
Ja minua ilahdutti tuo lopun - kuitenkin - positiivinen usko kevääntuloon.
Demetrius: Kiva, kun jaksoit palata Annun tarinaan uudelleen ja uudelleen. Kevät, sitä minäkin odotan, Annun ja kaikkien teidän kanssa.
Reija: No sujui, vaikka vähän vertauskuvallisesti. Jään ja lumen jälkeen kevät, uskon niin. Mukava sana jään särkemisen yhteydessä: hienovarainen;)
Ensin haluaa kaivautua jonnekin pakoon ja suojaan. Sitten ei enää muista, miten pääsee pois, vaikka haluaisikin. Toivo ulkopuolisesta avusta.
Taitavaa sanankäyttöä ja surrealistinenkin tunnelma. Pidän kovasti. Ja tekee mieli mennä auttamaan kevättä ja kaivamaan lunta pois, mutta tällaisessa tilanteessa tarvitaan molemmista suunnista ojentuvaa kättä. Kevät on taikasana minullekin.
Uuna: Joskus haluaa piiloon, joskus haluaa esille. Ojentuva, auttava käsi. Näitä tarvitaan, ja kevättä.
Peikko on näkevinään tässä ahdistumisen kuvauksen. Ensin Annu haluaa kätkeytyä ja käpertyä itseensä, piilossa, pois näkyvistä. Haluamatta kuitenkaan irtautautua maailmasta, vain suojautua sen vaatimuksilta ja paineilta. Kunnes mieli asettuu ja kuvat muuttuvat. Ja maailma ei enää olekaan niin uhkaava. Voi luottaa kevääseen ja sen lupauksiin uudistumisesta.
Niin peikko tuon lukee. Se ei kyllä tiedä onko se niin kirjoitettu :)
Isopeikko: No höh, peikko, kyllä Annun tarinan voi lukea juuri noin. Näissä ei ole oikeaa tai väärää tulkintaa. Ja toit samalla minulle uuden tavan katsoa tätä tekstiä. Ja kyllä Annu taitaa sitä kipuansa tuohon lumivuoreen hakata ja tuoda sieltä uloskin.
Helmikuu on lyhyt kuukausi;) ja sitten onkin jo maaliskuu.
Täältä tulee Annulle viirejä kiitokseksi,
terveisin joku, joka on huomannut Annun
Anja: Voi kiitos viireistä, niitä tarvitaan. Kyllä Annun huomaa, jos vain haluaa katsoa.
Koskettavaa kevään odottelua.
Oh-show-tah hoi-ne-ne: Annu odottaakin kovasti kevättä. Joka vuosi, mutta nyt hänellä on jäävuori rikottuna. Ehkä aurinko lämmittää siten häntä enemmän. Ja tervetuloa myös Sinulle uuteen blogiini, jonne tästä nimimerkkiäni klikkaamalla pääset.
Lähetä kommentti